01. Lynn - Ikaros

Danielista on aina ollut hauskaa lähteä mukaan kisamatkoille, vaikkei hän itse enää toviin olekaan ratsastanut tai muutoinkaan ollut tekemisissä hevosten kanssa. Hänestä on aina kutkuttavan huvittavaa seurata, kuinka ihmiset säntäilevät kolmipäisten kanojen tavoin ympäriinsä, hermoilevat, aiheuttavat kaaosta ja saavat hevosetkin pyörälle päästään.

Kisamatkoilla on erityisen hauska olla mukana silloin, kun Lynn ratsastaa. Sillä tytöllä on aivan harvinaisen yliviritetyt hermot ja meno voi olla melkoisen hervotonta, kun vaaleaverikkö pääsee vauhtiin - jos pääsee. Daniel, jonka omat kisahermot ovat aina olleet löysät kuin Kaaoksen satulavyö ponin viimeinkin päästäessä pullisteluilmat pois keuhkoistaan ja joka on aina ottanut lunkisti tilanteessa kuin tilanteessa, voi vain naureskella äitinsä uuden aviomiehen sukulaistytölle.

Nytkin Lynn tuntuu olevan huolissaan jostain.

”Mä en kuitenkaan, eihän me, Kaaos ei ikinä - me ei selvitä tästä! Okei, se on helppo cee, mutta ku Kaaos on Kaaos ja mä en usko että tästä tulee yhtään mitään, se tekee kuitenkin taas jotain, se tekee aina jotain! Me tullaan kuitenkin kouluaidoista läpi jos edes päästään niiden sisälle asti, me kaadetaan kaikki kirjaimet ja laukataan tuomarin yli ja mä putoan ja Kaaos kaatuu, niin tässä taas käy.”

Niinpä, tämän ponin kanssa Lynnillä on paljon huolenaiheita. Daniel ei oikein ymmärrä, mitä järkeä koko kapisen vuonohevosen kanssa on kilpailuihin ylipäätään lähteä. No, tuohan se totta kai hauskuutta kisapäiviin, kohauttaa yleisöä aivan varmasti.

”Lynn, kyllä se ihan hyvin menee”, Aikku rauhoittelee Lynniä. ”No niin, nouset selkään vaan ja suuntaat verryttelyalueelle, Daniel roikkuu vastaan niin pääset kyytiin ilman että roikut mahan alla.”

”Luuletko sä, että ne pärjää?” Daniel kysyy äidiltään, kun vaaleaverikkö ratsastajatyttö ohjaa luimistelevan ja nyrpeän poniruunansa verryttelykentälle.
Aikku naurahtaa hieman välttelevästi ja keskittyy näpräämään paidanhihaansa.
”No, katsotaan nyt mitä tästä tulee - voihan ne ihan hyvin pärjätäkin!” nainen heläyttää lopulta, ja molemmat huomaavat kyllä äänen tekopirteän soinnin. ”No jaa, suoraan sanoen - Kaaoksesta kun ei koskaan tiedä... Kyllähän Lynn osaisi, mutta toi elukka järjestää aina kaikennäköistä.”
”Se järjestää jo”, Daniel toteaa ja katselee verryttelyaluetta, jolla pieni, lihava hallakko juntturoi minkä kerkeää. ”Hah, se ei aio liikkua - no, nyt se lähti, se haluaa uhitella tolle suomenhevoselle! Räähkä on taas elementissään.”
”Daniel, älä kuulosta noin huvittuneelta”, Aikku näpäyttää pojalleen. ”Voi Lynn-parkaa.”

Verryttely on kammottavaa katseltavaa, ja Lynnin hermot ovat täysin riekaleina. Kaaos ei suostu liikkumaan, ja jos suostuu, vain takaperin, korvat luimussa ja kohti toista ratsukkoa. Aikku katselee menoa huolestuneena ja tuntee syvää myötätuntoa ruunan selässä riepoteltavaa tyttöä kohtaan, Daniel odottaa mielenkiinnolla itse suoritusta. Lynniä puolestaan ei innosta mennä radalle lainkaan, mutta pian radalle kutsutaan ratsukko Lynn ja Ikaros.

Pahaa aavisteleva Lynn ratsastaa ruunansa napakasti kouluaitojen sisäpuolelle ja tuntee sydämensä sykähtävän, kun ruuna ei pysähdykään aitojen kohdalle vaan suostuu menemään aitojen sisäpuolelle.

”Ei voi olla totta!” Daniel henkäisee katsomossa, kun ratsukon suoritus etenee. ”Mutsi, mutsi kato Räähkää! Mitä hittoa, sehän toimii oikeasti - mitä hittoa Lynn sille teki? Verkkahan oli karmea.”

”Huhuh, Kaaos päätti yllättää”, Aikku riemuitsee, kun ratsukko tekee hallitun pysähdyksen ja Lynn tervehtii tuomaria helpottuneesti hymyillen. ”Mennään onnittelemaan Lynniä ja sitten Kaaos pitää lämmitellä huolella. Täällä on aika kuuma.”

”Lynn taputtelee poninsa kaulaa kaksin käsiin ja nauraa iloisen helpottuneena, kun Aikku ja Daniel saapuvat onnittelemaan häntä.
”Mä en tajua! Se meni ihan älyhyvin, se ei ole koskaan mennyt näin hienosti. Mä en ymmärrä mitä tapahtui”, Lynn naureskelee. ”Ei tää voi olla totta.”

Kommentti: Hauska, oikeakielinen ja pirteä tarina, jossa otsikko kuvaa osuvasti ratsastajan fiiliksiä: eipä olisi lukijakaan uskonut, miten onnistuneen suorituksen ratsukko lopulta teki. Erityistä plussaa siitä, että vastoin tavallista ratsastajan näkökulmaa, osallistuja oli keksinyt kirjoittaa tarinan huoltojoukkojen kannalta. Hienoa!

Esteratsastuksen luokka 2. 70-80cm - teema: "Onko kukaan nähnyt..." - osallistujia: 2 kpl

01. Kama - Inkan Rainboy

”Rakas Rami, kyllä, se on tamma”, naurahdin hapsottaen terhakan tinkerorhini otsaharjan aivan pörröön. Ori tepasteli häntä koholla kotoisan Virmaveden pihamaalla ihmetellen kisatohinaa. Kauan lehmänkirjava olento ei kuitenkaan jaksanut olla kiinnostunut maisemista, vaan innostui kirkuvan pinkkiraidallisista ratsastussukistani ja kuraisista tallikengistäni.
”No, älä syö mua!” toruin lempeästi ja kaarsimme oriin kanssa loivasti takaisin kohti traileria. Tapanani oli aina taluttaa hevosta hetken aikaa kisapihalla kuljetusmatkan päätteeksi, ja Ramille tämä tuntui passaavan mainiosti – olihan reissumme Suomen poikki Karjalaan ollut melko pitkä.

Trailerin luona kietaisin hevosen kiinni renkaaseen kopin seinässä ja räväytin harjakopan auki. Sisältä paljastui muheva harja-arsenaali, jonka syövereistä pengoin käsiini pehmeän harjan.
”Harjataan sut superkiiltäväksi!” hymyilin, ja aloin sukia Ramia korvanjuuresta hännänpäätä kohti voimakkain, hierovin vedoin. Rami oli ensin kireä, mutta rentoutui vähitellen ja lopulta nuokkui alahuultaan letkeänä roikottaen.
”Moi Mandi!” urhoollinen kisasoturini tepasteli lähemmäs hoitohevosensa Ramin varusteet sylissään.
”Moi, miltä Rami vaikuttaa?”
”Hyvältä. Tai no, katsotaan paljonko poika raivostuu kun herätän sen kesken parhaan REM-unen.”
Mandi virnuili, ja laski varusteet telineelle. ”Haenko sunkin kamat?”
”Kiitos, se olisi kiva”, huikkasin tytön perään jatkaen tinkerin harjaamista.

Olin itsekin juuri vaipumassa transsiin toistaen mekaanista harjausliikettä Ramin lautasella, kun Mandi hölkkäsi posket punaisina luo. Onneksi, sillä olisin varmaan pian harjannut Ramin takapuolen puhki.
”Mihin oot piilottanut ratsastussaappaasi?” hän huohotti ja puristi toisessa kädessään rasvaista sientä. ”Meinasin vaan niitäkin vielä kiillottaa, että kaikki olisi siistiä”, hän jatkoi painaen katseensa maahan.
”Oletpa ahkera! Eikö ne ollut siellä takakontissa”, kysyin hämmentyneenä. Olisin voinut pistää pääni pantiksi, että aamutuimaan askarreltuani pitkään auton hevostavaroilla täyteen tunkemisen parissa olin lopuksi laskenut Mountain Horseni silkkihansikkain kypäräpussini päälle.
”Ei. Niin mäkin luulin”
”Hm. Jatkatko Ramin harjaamista niin käyn kurkkaamassa. Ota myös kaviot”, mutisin ja lähdin saman tien harppomaan maasturiamme kohti. Otsassa jyskytti , mitä jos saappaat olivat kuitenkin jääneet kotiin?

”Aarg! Mä oon hukannut saappaani!” parahdin kohta takaluukun tuntumasta. Olin kääntänyt pian kaikki mukana olevat vermeet kevyestä verkkoloimesta uutuuttaan kohtaviin kolmipaloihin ympäri saaden takaluukun näyttämään pommin jäljiltä olevalta, mutta ratsastussaappaani olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen.
Loin hätääntyneen katseen ympärilleni. Vieressä oli trailereita ja hevosia ja ratsastajia kiillotettuine saappaineen. Missään ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään saappaistani. Nousin ripeästi ylös ja lähdin rivakasti kävelemään lähistön kisaajia kohti.
”Anteeksi, mutta onko kukaan teistä nähnyt MH-saappaitani?” kysyin huolestuneesti. Edessäni seisova nainen letitti massiivisen puoliverisen häntää tiukalle punokselle ja loi kummastuneen katseen ensin silmiini, sitten jaloissani möllöttäviin sukkiini. Hänen huulilleen levisi virne, joka saman tien maalasi naamani tomaatin väriseksi.
”Eipä ole näkynyt”, hän hymähti ja jatkoi arvokkaan oloisen hevosensa puunaamista.
”Entä sinä? Mulla on saappaat hukassa”, kysyin toisella puolella olevalta ratsastajalta.
”Millaiset?”
”Mustat, vetoketju takana, merkkinä Mountain Horse”, latelin tuntomerkkejä huolestuneena kuvitellen mielessäni WANTED-ilmoituksen kilpkentän aidanpielessä.
”Noup, ei tietoa”, hän vastasi hetken mietittyään. Huokaisin ja olkapääni lysähtivät. Se siitä toivosta. Tuskin kukaan kauempana olisi nähnyt saappaitani, jotka olivat yhdet suosikkiratsastusvarusteistani.

Mandi oli saanut jo satuloitua Ramin ja tarjosi oriille kuolaimia, kun tulin parivaljakon tykö.
”Ratsastan näillä näkymin sukilla ja kengillä”, tuhisin. Mandi vilkaisi sukkiani ja naurahti ne nähdessään.
”No, nuo ainakin piristävät meininkiä!” hän hihitti ja nosti Ramin suitsien niskahihnan oriin korvien yli. Yritin epätoivoisesti hymyillä, mutta huonoin tuloksin, ja tyydyin vain nostamaan katseeni autolle päin kuin odottaen ratsastussaappaitteni yhtäkkiä ilmestyneen auton katolle.
Hetkinen. Auton katto.
”Mandi! Ne on auton katolla!” kiljahdin ja kirmasin autolle. Tietysti! Olin nostanut saappaat ensitöikseni kisapaikalle rantauduttuamme katolle voidakseni ottaa niiden alta tavaroita heti esille. Siellä ne köllöttivät hiljaisina ja kevätauringonpaisteessa kuumentuneina, eivätkä mokomat olleet sanoneet mitään vaikka hetki sitten etsin niitä hullunkiilto silmissä metrin päässä. Nappasin saappaat kainalooni ja tunsin uudenlaisen energia-aallon puhaltavan lävitseni kuin vallaton, virkeä kevättuuli. Nyt kilpailut saisivat alkaa.

Kommentti: Eläväinen ja iloinen tarina, jossa kerronta on sujuvaa ja hevosen omistajan ja hoitajan yhteistyö kivaa luettavaa. Muutamia epähuomiossa näppäiltyjä virheitä löytyi, mutta ne eivät maailmaa kaada; tästä tarinasta kun kuultaa kiva, rento fiilis!

02. Mellu - Kuurankukka

Talutin jännittyneenä hevostani kisa-alueella ja katselin ympärilleni. Minusta tuntui, kuin hevoseni olisi jännittyneempi kuin viulunkieli. Taputin sitä hiljaa kaulalle ja mumisin sille rauhoittavasti. Kuurankukka rauhoittui vähän, mutta hermostui taas, kun joku kaahasi paikalle vanhalla rämisevällä hevoskuljetus autolla. Hermostuneena Kuura riuhtaisi itsensä irti, ja lähti juoksemaan hiekkakuopan suuntaan. Voihkaisin ja lähdin tamman perään. Kyselin kaikilta ohikulkijoilta: ”Onko kukaan nähnyt karannutta suomenhevostammaani?”

Pian olimmekin jo parkkipaikalla, ja äitini odotti meitä siellä huolestunut ilme kasvoillaan. ”No, missä te olitte ja miksi Kuura on noin likainen?” Hän kysyi kummastuneena ja selitin hänelle nopeasti tapahtumat. Pyysin häntä pitämään tammasta kiinni ja kiipesin automme takapenkille etsimään harjapakkia. Riisuin Kuurankukalta nopeasti rikkinäisen satulan, ja harjasin sen pikaisesti. Tarkistin vielä sen jalat ja puhdistin kaviot. Tarkastelin satulaa hetken, ja huomasin että sillä olisi aika huono ratsastaa, saati sitten hypätä. Huokaisin, ja puntaroin hetken kahta ajatusta; ratsastaisinko rikkinäisellä satulalla vai peruisinko osallistumiseni? Hetken tuumailtuani päädyin kolmanteen vaihtoehtoon. Otin ponin ohjat äidiltäni ja sanoin hänelle meneväni lämmittelemään.

Menin mahdollisimman kauas muista, ja laitoin Kuuran selkään autosta nappaamani puhtaan, valkoisen satulahuovan. Onneksi olin ottanut myös kerman värisen loimivyön mukaan. Laitoin huovan kiinni satulavyöllä ja ponkaisin tamman selkään. Verryttelin sillä hetken, ja kohta meidän numeromme jo kuulutettiinkin.

Ratsastin kentälle ja tervehdin tuomareita pikaisesti. Laukkasin kierroksen tuomareiden töllöttäessäni minua, ja satulatonta poniani. Ratsastin radan, vaikka meinasin tippuakkin pari kertaa. Pysyin jotenkin selässä viimeisen esteenkin yli, mutta sen jälkeen roikuin hetken kaulalla, ennen kuin tipuin. En tiedä sitten, tipuinko juuri maaliviivan ulkopuolelle, eli hyväksyttiinkö ratamme mutta ainakin minulla oli hauskaa. Vaikka makasinkin maassa mahallani kaikkien mulkoillessa minua, rupesin nauramaan. Pian pääsin kömpimään ylös, ja puristelin tomun vaatteistani. Talutin ponin pois hiekkakuopalta naurun kuuluessa takaamme. Naamani lehahti punaiseksi, mutta pian nauroin itsekin koko asialle. Olisihan minulla vielä toinen yritys Rinssin kanssa! Ja olin sentään saanut kokeilla jotain uutta, nimittäin tehdä oman ennätykseni ilma satulaa hyppimisessä. Ei sillä nyt ollut niin suurta väliä, vaikka meidät hylättäisiinkin.

Kommentti: No mutta, olipa tässä vauhdikas tarina! Nopeita juonenkäänteitä ja tapahtumia ei puuttunut, ja siksi tarina olikin oivallista luettavaa. Tuomarit keskustelivat kauan suorituksestanne, ja lopulta se päätettiin hyväksyä - vaikka hiukan miinusta jouduttiinkin antamaan; tarinan suhteen niitä sai kuvailun puuttumisesta. Kertomuksesta kun puuttui kutakuinkin kokonaan adjektiivit ja adverbit, joita se olisi kaivannut. Muuten tarina oli oikein mainio ja parilla kuvailevalla lauseella se olisi ehdottomasti yltänyt ykkössijalle!