Jossun päiväkirja

Kuplivaa arkea ja railakasta juhlaa - hevostilan elämää 16-vuotiaan vakiokasvon asemasta.

09.10.2011 Estevalmennus Olivian kanssa

Tänään osallistuimme reippaaseen estejumppaan Olivian kanssa. Tässä valmentajamme taffelin palaute treenistä.

"Saapuessani paikalle nuori tamma kulki niska linkussa ja jalkojaan mahtipontisesti heitellen, autuaana tietämättä mihin sen ratsastaja olikaan itsensä ilmoittanut. Annoin käskyn jatkaa verryttelyjä ja pitää tamman hyvällä mielellä, samalla kun aloin keräillä kentälle muutamia kavalettipalikoita, estetolppia ja oheislaitteita. Ensimmäisten puomien tullessa näkyviin nousi puten pää linkusta ja laukka-askel muuttui heti pyöreäksi ja korkeaksi koko ponin jännittyessä viimeistä reisilihasta myöten. Josefiina sai tästä selvitä omin avuin, samalla saatoin tarkkailla kuinka ongelmat ratkaistaan täälläpäin.

Pienen aherruksen jälkeen kentällä komeili kolmen räväkän kavaletin sarja, yksi matala lankkueste ja pysty jossa oli kirkkaat ja oudonmalliset johdattimet. Pyysin Josefiinan ottamaan ravia ja tekemään siinä ensin suoralla uralla muutamia temmonmuutoksia, jotta nuori ratsu olisi varmasti kuulolla. Esteet olivat paha kilpailija Josefiinan kanssa, mutta pienellä kutittelulla ja muistuttelulla tamma antoi vähän periksi ja keskittyi paremmin ratsastajaansa. Muutaman yrityksen jälkeen tempo muuttuikin jo hyvin siististi ja selkeästi.

Ensimmäisenä tehtävänä oli pieni jumppasarja, isoimpana haasteena kirkkaat puomit. Olivia teki kuten olin olettanutkin ja hyppeli puomit läpi pitkin ja korkein askelin, epäilevästi pöristen. Toisella kerralla tamma meinasi kesken hypätä sivuun, mutta tarkka ratsastaja huomasi aikeet ajoissa ja ehti korjata tilanteen. Kolmannella kerralla vaadin jo vähän enemmän tarkkuutta ja keskittymistä muuhunkin kun puomien kyttäilyyn, mitä koitettiin korjata keräämällä huomiota ratsastajaan pienillä puolipidätteillä ja voltilla juuri ennen sarjaa. Tämä auttoikin Oliviaa kohtaamaan jännityksensä ja kavaletit ylittyivät paljon rauhallisemmin ja hallitummin.

Kavalettien sujuessa siististi mentiin lankku muutamaan kertaan, niin että tamma tottui siihen ja meni siististi yli. Tämän jälkeen hätkähdeltiin vielä hetki pelottavia johteita, joita saatiin harjoitella vähän pidempään ennenkuin Olivia suostui niiden välissä olevan puomin ylittämään ilman tuhotonta säntäilyä. Tämän jälkeen esteet mentiin pienenä sarjana muutaman kerran ravissa.

Tehtävän sujuessa ilman ylimääräisiä loikkia ja hätkähtelyjä nuori ratsunalku sai kävellä hetken verran, ennenkuin käskin ratsukon isolle laukkaympyrälle, jonka aikana hypättiin lankku ja pelottava este peräkkäin. Olivia väsyi nopeasti kun piti keskittyä samaan aikaan hyppäämään, kaartumaan ja keräämään ylimääräistä vauhtia, ja väsyminen alkoikin näkyä pienenä kiukutteluna ja sivuloikkina. Yhden hyvän ympyrän jälkeen annoin luvan hiljentää raviin ja palata suoralle uralle.

Annoin loppuun vielä muutamia venyttelyohjeita joiden avulla Olivia silminnähden rentoutui ja muuttui taas omaksi tyytyväiseksi itsekseen. Mukava pieni kouluratsu sinulla!"

12.09.2011 Aurinkoinen estetreeni

Pilvinen aamu oli tuntien kuluessa kääntynyt aurinkoiseksi iltapäiväksi. Raikas syystuuli tanssitti kellertäviä lehtiä yli tallipihan. Syyskuun aurinko oli jotenkin täydempi kuin kesähelteiden: valo oli pehmeämpää, lempeämpää. Se sai koivujen lehdet punastumaan, eikä saanut oloa yhtä hiostavaksi kuin heinäkuun saunakeleillä.

Kuolettavan tylsän ja uuvuttavan koulupäivän jälkeen oli ihanaa unohtaa polynomit ja satiirit ja sukeltaa tuttuun tallintuoksuun. Etenkin, kun päivä oli harvinaisen kaunis. Olin koulusta tultuani heittänyt repun nurkkaan, kiskaissut suuhuni makaronilaatikkoa jääkaapista ja pyöräillyt tallille kuin tuulispää. Suunnitelmana oli vetää Olivialla reipas estetreeni ja päälle maastolämppärit.

Elämä hevostilalla sujui leppoisissa uomissaan. Iivari ja Olivia toimivat rakkaina ratsuina, Impi ja Metka juoksivat vaihtelevalla menestyksellä, Kaamos ja Pihla edustivat työkisoissa ja uusi tulokas Tähkäpää edusti Synkkiksen kanssa junioriosastoa. Hevoslauma oli kasvanut kummasti sitten alkuperäisten suunnitelmien: pari laiskanpulskeaa pollea kärryjen eteen ja metsäretkille. Nyt koko suvun vapaa-aika, viikonlopuista ja lomista puhumattakaan, kului tavalla tai toisella hevosten parissa. Joko tallilla raataen, lystiä kustantaen tai puhelimitse neuvoja ja ohjeita antaen. Suonikon suku oli eloisaa ja sanavalmista sakkia, ja joka ikisellä oli oma mielipiteensä siitä, miten asiat tallilla tulisi hoitaa.

Satuloin Olgan niin nopeasti kuin se oli mahdollista – armaan tammani vilkkaanpuoleisesta luonteesta johtuen homma ei sujunut kovin ripeästi. Pitkän yhteiselon jälkeen läsipää ei vieläkään viihtynyt aloillaan. Ei hetkeäkään. Huokailin raskaasti pomppiessani satula sylissä tamman perässä käytävän puolelta toiselle, mutta tänään otin Olivian temppuilut harvinaisen lungisti. Aurinko paistoi taivaan täydeltä, mikä sai minunkin naamani sädehtimään. Hyvää mieltäni ei yksi kuriton kaakki pilaisi.

”Hoi! Minne oot mänössä?”
Räyhis oli haravoimassa lehtiä ja tiiraili tupakka suussa suuntaani.
”Hiekkakuopalle Olgan kanssa. Tuun takas ehkä puolentoista tunnin päästä.”
”Parempi tullakkii, miula ois hommoo.”
Pyöräyttelin silmiäni ja käänsin Olivian kohti hiekkistä. Rainer kyllä keksi elintärkeää puuhaa minulle ja Tipille päivittäin.

Kaukonäköisenä olin käynyt kokoamassa esteradan kotikutoisesta kalustostamme jo edellisenä iltana. Alkulämmittelyksi kiersin normaalia pidemmän reitin hiekkakuopalle, vaikka Olivia olikin rasittava maastoratsu, ainakin yksin ratsastettaessa. Se pälyili ympärilleen saaden jokaisesta kivestä aikaan verenhimoisen sarvikuonon ja jokaisesta räsähdyksestä dinosauruksen karjaisun. Olin kuitenkin tottunut hevosen oikutteluihin, ja osasin odottaa äkkinäisiä liikkeitä. Reippaan ravailun jälkeen tamma alkoi vertyä ja suuntasin hiekkakuopalle.
Kuten arvattua, Olivia terästäytyi heti esteet nähdessään. Otin kasvoilleni päättäväisen ilmeen ohjatessani tamman kaviouralle. Tänään hikoiltaisiin ja kunnolla!

Ja treeni osoittautui kaiken sätkyilyn, erimielisyyksien ja ryöstöyritysten arvoiseksi. Alun kaistapäisen kaahottelun jälkeen Olga alkoi taipua ja sai pitkiä koipiaan aseteltua ihan sievästikin esteiden väliin. Olihan se kömpelö ja pudotteli puomeja jatkuvasi. Oli tuskastuttavaa laskeutua ratsailta joka kerta nostamaan puomit, mutta ainakin se motivoi miettimään lähestymisiä... Vaikka esteet eivät selkeästikään olleet Olivian vahvin puoli ja välillä sen kohellus oli kertakaikkiaan säälittävää, olin oikeastaan ihan tyytyväinen tammaani, kun taputin sitä kaulalle ja löysäsin ohjat. Se oli toiminut pätkittäin erinomaisesti.

Tallilla jätin Olivian kuivumaan karsinaansa heinätupon ääreen perusteellisen hellittelyn jälkeen. Tamman huomionkipeys oli nähtävästi kroonista sorttia, eikä se näyttänyt saavan pusuttelusta lainkaan tarpeekseen./p>

Tipi oli saapunut tallille poissaollessani. Serkku moikkasi minua hymyillen Iivarin riimunnarun varresta.
”Kävin just Olivian kaa estetreenin, puomit on hiekkiksellä!”
”Kiva, myö taijetaan hyödyntää niitä!”
Olisi ollut lojaalia ja ystävällistä tarjoutua nostelemaan puomeja, mutta ei huvittanut, ei sitten millään. Sen sijaan päätin mennä etsimään Rainerin kaapeista venäläisiä karkkeja, joita papparaisen varastoista aina löytyi, ennen kuin alistautuisin isoisäni orjuutettavaksi loppuillan ajaksi.

06.02.2011 Valmennus ilman satulaa Heijastuksessa Olivian kanssa

Tästä ei seuraisi hyvää. Olin siitä aivan varma istuessani Olivian paljaassa selässä. Ensinnäkin sen selkäranka tuntui ikävästi takalistoa vasten. Toisekseen hevonen oli jännittynyt ja kireä kuin viulunkieli uudessa paikassa, joten tiedossa olisi tammalle ominaiseen tyyliin mitä mielenkiintoisimpia tilanteita. Kelasin päässäni kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita, vaikka samaan aikaan yritin istua selässä rennosti; jos olisin itsekin hermostunut, se heijastuisi välittömästi hevoseen.
Keräilin hiljalleen ohjat käsiini. Tehtävänä oli ratsastaa lyhyille sivuille voltit. Tein sen mahdollisimman vähäeleisesti, sillä Olga oli tänään vielä tavallistakin herkempi ja reagoi kaikkeen tekemääni salamana. Kun tasapainoni pari kertaa heilahti, teki se valtavan sivuloikan niin, että pysyin hädin tuskin selässä.

Seuraavaksi tunninpitäjä asetteli halkaisijalle kartioita, jotka meidän oli pujoteltava. Tötteröt oli asetettu sen verran tiheästi, että hevonen saisi olla puolikuunmuodossa oikeastaan koko ajan. Vaikka tämä olisi tuntunut tavallisesti melkoisen helpolta, nyt tehtävä tuntui haastavalta. Keskityin ohjailemaan Oliviaa istunnallani, tuntuman suuhun pidin höyhenenkevyenä. Pelkkä katseen kääntäminen riitti, ja tamma taipui nätisti. Rapsutin sen kaulaa tyytyväisenä, mutta pahin oli vielä edessä – sama ravissa.
Tarvittiin vain pieni merkki lantiolla, ja Olivia nosti hiukan hermostuneen ja sekavan ravin. Voi taivas, miten vaikea siinä olikaan istua! Olin oitis kellahtamassa selästä, ja hinasin itseni takaisin tamman harjasta roikkumalla. Istuntani muutos sai suomenhevosen vain lisäämään vauhtia. Tilanne oli kaoottinen; en voinut puristaa jalkojani tiukasti tamman ympärille helpottaakseni omaa osaani, sillä se olisi saanut siitä suunnattomat tätskyt. Pidättelin ja rauhoittelin tammaa ja yritin mukautua sen askeleisiin. Helppoa se ei ollut, ja ensimmäinen pujotteluyrityksemme olikin lähinnä katastrofaalinen, kun Olivia väisti istuntaani sinne tänne. Kerran tömähdinkin maneesin hiekkaan, mutta onneksi suoraan jaloilleni niin, ettei kiihtynyt Olivia päässyt karkailemaan. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen homma alkoi sujua – ei missään nimessä täydellisesti, mutta kelvollisesti. Pidin tuntuman suuhun edelleen löysänä, mutta pelailin kuolaimella (nyrkki auki, nyrkki kiinni) saadakseni Olgan kuulolle. Se pyöritteli korviaan, luimisteli jos muut ratsukot tulivat liian lähelle eikä todellakaan ollut parhaimmillaan. Naamani punoitti sekä keskittyneestä työskentelystä että nolostuksesta – saisipa vieras tunninpitäjä meistä edustavan kuvan...

Seuraavaksi tiedossa oli puomeja. Tämä sujuisi ehkä paremmin, ainakin tekisin parhaani saadakseni Olivian liikkumaan tavalla, johon se todellisuudessa kykeni. Itse asiassa tehtävä sujui odotettua paremmin. Aloin hiljalleen turtua höykyttävään raviin, ja vaikka istuntani ei varmaankaan ollut niitä esteettisesti upeimpia, pysyin kuitenkin selässä.

Lyhyemmillä väleillä varustetut puomit eivät olleet ongelma. Jarruttelin Oliviaa sekä lantiollani että äänelläni, kättä en tarvinnut. Se oli jo hidastamassa käyntiin, mutta maiskautettuani ymmärsi vain lyhentää askeltaan. Kerran kolahti, mutta muuten ensimmäinen yritys meni hyvin ja rapsutin Olgan kaulaa kiitokseksi.
Pidempien välien kanssa Olivia aluksi vain lisäsi vauhtia, mutta hoksasi sitten, mitä haettiin. Kun otin vielä hiukan tuntumaa suuhun, kulki tamma puomit itse asiassa erittäin hyvin, askeltaan komeasti pidentäen ja jopa pyöreyttä muotoonsa hakien. Olin todella tyytyväinen, että olin saanut tamman työskentelemään kunnolla edes hetkeksi.
Tehtävä sujui mainiosti myös toiseen suuntaan, Olivia alkoi hiljalleen rentoutua, vaikka edelleen tarkkaili ympäristöä tarkasti.

Sitten seuraisi laukkaharjoitus, jota kieltämättä jännitin hiukan. Nostin kuitenkin laukan rohkeasti; Olivia otti ensin aluksi hermostuneen spurtin, ja pysyin kyydissä juuri ja juuri. Onneksi sain sen jarruteltua melko miellyttävään, pehmeään laukkaan, ja kovia kärsinyt takapuolenikin sai levähtää. Kun pystyin rentouttamaan istuntani, ei Oliviakaan turhia tätskyillyt. Nautin laukasta, ja pääty-ympyrästämmekin tuli onnistuneen pyöreä. Raviin sain Olgan hidastettua yllättävän sopuisasti. Ensimmäisellä kerralla siirryin äkkipysähdykseen käynnin kautta. Raviinsiirtyminen vaati pari käyntiaskelta.
Seuraava samanlainen kierros sujui paremmin; Olivia ei nyt hönkäillyt turhia, vaan keskittyi apuihini kunnolla. Raviin siirryimme sulavasti ja äkkipysähdyskin onnistui – joskin se tuli ratsastajalle hieman yllätyksenä, joten liu'uin jälleen kerran pitkin kylkeä. Olivia hermostui ja otti kiihtyneitä sivuaskelia, mikä vaikeutti entisestään takaisinkiipeämistä. Kuin ihmeen kaupalla pääsin kuitenkin selkään, ja nostin ravin suoraan pysähdyksestä. Vielä pari pääpiirteittäin onnistunutta kierrosta, ja siirryimme loppuverryttelyihin.

Lihaksia poltteli ja naamalle hiipi irvistys, kun sinnittelin kevyessä ravissa Olivian selässä. Lähetin kirpeitä ajatuksia niille, jotka väittivät, ettei ratsastus ollut urheiluharrastus. Tunninpitäjä ei kuitenkaan armahtanut, ennen kuin ratsastajat olivat läkähtymäisillään. Jopa harjoitusravi tuntui moisen rääkin jälkeen helpottavalta.
Tyytyväisenä huomasin, että Olivia kulki allani loppuverryttelyjen aikana rennosti ja mielellään. Ei se ollut tänään parastaan näyttänyt, mutta toiminut erittäin hyvin ottaen huomioon sen mielenlaadun ja sen, ettemme olleet erityisesti ilman satulaa treenanneet. Niinpä taputin tammaani tyytyväisestä kaulalle, olin siitä melkoisen ylpeä!

Valmentajan kommentti: Osaat todella hyvin käyttää painoapua ratsastaessasi, loistavaa! Ja vielä parempaa toki on se että ratsusi ei pieniä painoapuja kummempia apuja tarvitse - vaikka joskus hirmuisen herkällä hevosella ratsastaminen voi olla turhauttavankin haastavaa, on hevosen herkkyys toisaalta loistava juttu! Oli todellakin hienoa nähdä työskentelyänne puomeilla, joilla Oliviakin alkoi keskittyä enemmän tekemiseen kuin ihmettelyyn. Teille voisi olla hyväksi ottaa muissakin harjoituksissa puomeja mukaan jos tuntuu että vauhti tahtoo yltyä liiaksi, puomeilla kun joutuu ratsukin vähän vahtimaan askeleitaan, mikä estää turhan kaaottamisen. Mutta kunhan tamma vain keskittyy tekemiseen eikä muuhun niin teillä selvästikin sujuu tehtävät oikein hyvin - keskittymistreeniä vain!

07.01.2011 Kouluvalmennus Olivian kanssa

Tällaista palautetta saimme valmentajaltamme Annilta!

"Ihastuin heti kauniiseen, rautiaaseen suomenhevostammaan sen nähtyäni. Kerroit hieman Olivian taidoista, ja nyökytellen ohjasin teidät alkuverkkoihin. Kävelitte muutaman kierroksen kentän ympäri pitkin ohjin, jonka jälkeen pyysin ottamaan tuntuman ja ottamaan pysähdys-käyntiin-raviin -siirtymisiä pitkillä sivuilla. Päädyissä tarkoituksena lähteä hakemaan lisättyä käyntiä. Olivia innostui ravipätkistä, ja sinulla oli hieman vaikeuksia saada tamma pysähtymään. Lisätty käynti onnistui ihan sujuvasti, vaikkakin tamma rikkoi raville pari kertaa.
Saatuamme siirtymiset sujumaan pari kertaa, vaihdoimme tehtävää. Päädystä laukannosto, uraa pitkin laukaten ja pitkillä sivuilla keskilaukkaa. Kulmaan suurehkot voltit laukassa. Olivia oli innoissaan päästessään laukkaamaan, eikä alkuun pidentänyt askeltaan juuri ollenkaan, kiihdytti vain vauhtiaan. Volteilla tamman oli kuitenkin pakko hidastaa tahtiaan, ja saitkin sen jälkeen koko hevosen paremmin hallintaasi. Löysitte nopeasti yhteisen sävelen ja keskilaukka onnistui ihan kiitettävästi. Huomasin kuitenkin, että Olivia alkoi selvästi turhautua, joten annoin ohjeen antaa tammalle hetkeksi vapaat ohjat.
Käveltyänne pari kiekkaa, otimme lopputreeniksi vielä vastalaukat. Eli ensin pääty-ympyrä harjoitusravissa, mahdollisimman lyhin askelin ja koottuna, jonka jälkeen lävistäjälle ja laukannosto, ja tarkoitus oli siis saada vastalaukka. Lävistäjä laukaten, ja kulmankin läpi vastalaukassa. Päädyssä taas raviin ja ympyrälle, että saadaan tamma hallintaan. Olivia toimi selvästi paremmin saatuaan pienen breikin, ja ravityöskentely näytti oikein hyvältä. Sitten tuli laukannosto, jossa tamma meinasi taas hieman innostua, mutta paljon vain pidätteitä! Sait vastalaukan pidettyä hienosti kulmankin läpi ja siirtymisen laukasta raviin, mutta ympyrä ei sujunut niin kauniisti, tamma vain porhalsi eteenpäin hirveää vauhtia. Noh, uudestaan! Toisella kerralla koko tehtävä sujui jo huomattavasti paremmin, joten ohjeistin menemään hetken ympyrällä kevyttä ravia hieman pidemmin ohjin ja antamaan sitten vapaat ohjat käyntiin.
Olitte oikein mallikas pari, mutta vielä on treenattavaa, erityisesti keskilaukka tuotti vaikeuksia. Mutta eiköhän sekin ala nopeasti sujumaan, kunhan vain saat tamman keskittymään."

03.12.2010 Joulunodotusta

Olin aina ollut jouluihminen. Korkeat nietokset, hyytävät pakkaset ja pimeät illat masensivat toisinaan, mutta joulu toi talveeni lapsenomaista iloa ja riemua. Ei minua tietenkään joulun ylitsevuotava kaupallisuus viehättänyt – enemmän se lämmin tunnelma, tutut jouluperinteet ja leppoisa yhdessäolo. Joulu oli minulle kuin energiamoottori; ajatuksella pian koittavasta juhlasta jaksoin uurastaa syksyn ja alkutalven, ja joulupyhät latasivat akkuni keväänodotusta varten.
Nyt saisin ensimmäistä kertaa viettää koko joulunajan Virmavedellä! Ajatus oli kutkuttavan ihana. Lapsuuteni rakkaimmat joulumuistot (no okei, ehkä jopa kaikkiin vuodenaikoihin liittyvät muistot) sijoittuivat juuri näihin maisemiin, ja oli satumaista saada olla vakituisesti osa tätä kaikkea.

Syksy oli ollut pitkä ja uuvuttava; lukio oli osoittautunut tuskastuttavaksi pänttäykseksi, enkä minä olisi millään jaksanut kuluttaa aikaani läksykirjojen parissa. Olin kuitenkin pinnistellyt arvosanani kohtalaisiksi, niin ettei vanhemmilla ollut erityistä syytä marista.
Myös paluu auvoisasta kesähevostelusta hämärään, kylmään talliarkeen oli ottanut koville. Tein usein aamutalleja viikollakin, ja palasin tallille heti kun koulutöiltä ja muilta puuhilta ehdin. Toisin sanoen tuntui, että harrastin hevosia jatkuvasti pilkkopimeässä. Kaupungissa olin ollut tavallinen tuntiratsastaja ja maneesin olemassaolo oli ollut minulle itsestäänselvyys; täällä ratsastusta varten piti tehdä mitä monimutkaisimpia järjestelyjä. Otsalamput ja heijastinliivit olivat vakiovaruste hevosen selässä.

Onneksi oli sentään viikonloput, kuten nyt. Paitsi että pakko myöntää – olin tallilla hiukan etuajassa. Edessä olisi päivällä pidennetty viikonloppu, ja olin päättänyt skipata iltapäivän fysiikantunnit päästäkseni tallille hiukan aikaisemmin. Nyt harjasin käytävällä Pihlaa, niinsanottua heräteostostamme. Minulle oli edelleen hieman hämärää, miten tamma oli oikeastaan meille päätynyt. Se oli nyt asunut hevostilalla vajaan kuukauden, ja jos minulla oli ollut haaleimpiakaan epäilyksiä tamman hankinnan suhteen, olivat ne nyt poispyyhkäistyjä. Sillä Pihla oli – no, ihana. Nytkin jykevä tamma iloitsi selvästi, kun kampasin reippain ottein sen muhkeaa talviturkkia. Se näytti olevan puolinukuksissa ja venytti ylähuultaan nautinnollisesti kun jäin rapsuttamaan sen kaulaa.
Tarkoitus oli ollut ostaa osaava ja kokenut ratsu – valmis paketti dynamiittipanos-Olivian rinnalle. Ravireissulta, no, oli sitten mukaan tarttunut Pihla. Se seisoi niin syötävän suloisena pikkupakkasessa korvat hörössä varikkoalueella, että minun oli ollut pakko pysähtyä ja kysyä kiireisen näköiseltä ohjastajalta, josko tammaa saisi hiukan taputtaa.
”Siitä vaan”, kuului vastaus. ”Ihe assiissa se on myynnissäkkii. Osta poes jos tahot, ee oo hinnoissaa.”
”Ai, heh”, minä olin naurahtanut ja ajatellut nopeasti, etten todellakaan hankkisi tällaista hevosta, pulleaa ja raskasrakenteista. Mutta ennen kuin huomasikaan, olivat Pihlan silkkiset huulet kiskoneet kaulahuiviani ja minä olin myyty. Yhdessä hujauksessa myös Pihla oli myyty. Nimittäin meille.

Olimme käyneet pikaisen neuvottelun – kyllä, tajusin että se oli keskeneräinen eikä mikään ratsu ja että tämä oli typerää ja katuisin vielä ja kolmatta hevosta ei kyllä tippuisi, ei millään – jonka jälkeen kaupat solmittiin siinä, raviradan varikkoalueella, kylmän pohjoistuulen nipistellessä posket punaisiksi. Ja niin Pihla oli meidän. Minun.

Tallin ovi kävi, ja jähmetyin paikalleni. Hitto. Kuulin jo Räyhiksen vikkelät askeleet – ei olisi uskonut, miten keveä vanhuksen jalka oli.
”Hoi!” papparainen älähti läimäyttäessään tallin oven auki. Pihla käänsi päänsä tämän suuntaan ja hörähti pehmeästi. Olin näkevinäni pienen hymyn Räyhiksen huulilla; oli selvää, että piirtopäästä oli tulossa isoisän suosikki, ehkä jopa Kaamoksen voittava. Olihan se kuitenkin työhevonen, vanha kunnon suomalainen, jossa oli Räyhiksen arvostamaa nostalgiaa.
Ukki havahtui kuitenkin nopeasti hetkellisestä hellämielisyydestään ja kiirehti tivaamaan: ”Mittees sie tiälä tähän aikaan? Miun järjen mukkaan siul ois vielä kouluu.”
”Öö.. meidän opettaja.. oli kipee. Niin päästiin.” Yritin kuulostaa vakuuttavalta, mutta tiesin, ettei Räyhistä niin vain huijattu. Ja oikeassa olin.
”Ja paskanmarjat sanon mie! Siehän oot meijjän sukkuun lähtenä, ku ee koulu kiinnosta”, tämä tokaisi naurua äänessään; yllättyin leppoisasta suhtautumisesta.
”No okei, mä lintsasin. Mutku -”
”Hyst! Mie en selityksii kaipoo. Mut sen mie vuan sanon jotta elä sie lyö kouluus läskiks. Tiällä sie ehit kyllä lorvailla vaik lopun ikkees, mutta kouluja sie käyt vuan muutaman vuojen ennee.”
Muutaman vuoden, toistin mielessäni. Kolme vuotta lukiota ja sen jälkeen ammattikorkea- tai yliopisto-opintoja. Muutaman vuoden... no, kai Räyhiksen iässä asiat saivat eri mittasuhteet.
”Nyt kun sie kerran seistä tönötät siinä, niin suat olla avuks. Mitäs sie sen Pihlakon kansa?”
”Harjasin vaan...”
”Noh, harjoohan sitten ja tuu sitten hakkoo miut sisältä. Ois hommoo.” Niine hyvineen Räyhis lampsi ulos. Jäin katsomaan papan jälkeen itsekseni hymyillen. Oli se hömelö, mutta silti niin rakas.

Suin Pihlan kaikessa rauhassa loppuun, jutellen sille koko ajan leppoisasti. Tamma oli sopeutunut meille loistavasti – itse asiassa en tiennyt, voiko sopeutumisesta edes puhua. Pihla kun ei ollut näyttänyt ihmettelevän uutta asuinsijaansa lainkaan, lampsinut vain sisään leppoisasti, katsahtanut ympärilleen - ”jaaha, tällanen mesta” - ja asettautunut taloksi. Olin puuhaillut vasta kolmivuotiaan tamman kanssa päivittäin; harjaushetkiä, taluttelua, kaikenlaista arkipäiväistä käsittelyä, jotta tutustuisimme toisiimme paremmin. Varsinaisen koulutuksen jätin suvun miehille, niissä puuhissa minulle riittäisi apulaisen rooli.
Pihla oli jo voittanut sydämeni; eihän se oikeasti ollut erityisen järkevä hankinta, mutta toistaiseksi en tuntenut katumuksen häivettäkään.

Myös Olga-Olivia oli tykästynyt Pihlaan. Itse asiassa kaksikosta oli tullut hyvätkin ystävykset, mikä oli ratkaissut tarhajärjestelyongelman. Nyt Impi ja Metka saivat ulkoilla keskenään ja nuoremmat neidit kahdestaan. Iivari ja Kaamos pidettiin erillään, ne tuppasivat nahistelemaan ja Kaamosta piti tottakai suojella kuin pikkupuudelia.
Päästin Pihlan takaisin loimitetun Olivian seuraan – voi taivas, mikä sirkus herasilmän klippaaminen oli ollut – ja hypähtelin Räyhiksen talolle. Siellä isoisä siemaili mustaa kahvia ja luki lehteä.
”Kahohan!” hän kiljaisi kun riisuin lämpöiset tallikenkäni ja tömpsyttelin villasukillani tupaan. ”Perkule, tiällähän mainittaan Impi!”
”Aijaa, näytä!” innostuin oitis ja tungin tuvan pöytään Räyhiksen viereen. Toden totta, aluelehden raviuutisissa mainittiin Impi, lyhyesti ja koruttomasti, mutta kuitenkin.
”Virmalan suomalaisjuoksija Impi antaa pitkän tauon jälkeen kuulla itsestään – jäämme odottamaan jatkoa”, tavasin ääneen. Niin, Impi oli palannut radoille hiljaisen kauden jälkeen, ja parin epäonnistuneen lähdön jälkeen juossut kirkkaasti voittoon. Ennätyskin oli paukkunut. Olimme tietenkin ylpeitä läsipäästämme, tästä olisi taas hyvä jatkaa.
”Niin oliksulla jotain hommaa mulle?” kysyin kun artikkeli oli luettu moneen kertaan.
”Kyllä, myö lähetään hakkoo purukuormoo. Suat tulla purkamaan miun kansa.”
”Ääh!” en voinut olla parahtamatta, vaikka tiesin, että homma tottakai kuului myös minulle.
”Elä sie vingu siinä, ihe oot hevoshommiloissa mukana. Suat siekii kaupunkilaine tottuva siihen, jotta paskahommoo suattaapi olla kaksinkertasesti enemmän ko naatinnollista.”

Purukuorman potkiminen ja levittäminen peräkärrystä autokatokseen oli toden totta ikävää puuhaa, mutta pidin suuni kiinni parhaani mukaan. Tiesin kyllä, että Räyhis ja moni muukin hevossuvustamme piti minua edelleen kaupunkilaisnirppanokkana. Saisin tehdä paljon töitä, ennen kuin olisin vakavasti otettava hevosharrastaja siinä missä vaikka serkkuni Tipi. Niinpä heiluttelin lapiota vingahtamatta ja hengähdin tyytyväisyydestä, kun peräkärry oli viimein tyhjä.
”Hyvin tehty”, Räyhis nyökkäsi ja kaivoi jo tupakkaa taskustaan. ”Nyt suat vappooaikoo.”
”Voinks mä mennä Impillä maastoon?” kysyin toiveikkaana; en ollut ollut tamman selässä pitkään aikaan. Se oli mukava ratsastettava, kiltti ja kuuliainen mutta vauhdikas, tietenkin liian pieni minulle niin että tein lyhyitä maastolenkkejä. Askellajeina toimivat käynti ja ravi, laukkaamisen suhteen miesväki oli vainoharhainen; yksikin laukkapätkä kuulemma pilaisi Impin koko juoksu-uran.
Räyhis katsoi minua pitkän aikaa kulmat kurtussa. ”No mäne sitte”, hän tuiskahti lopulta. ”Puol tuntija. Ja et laukkoo.”
”Jee! Ihanaa, kiitti Rä... siis pappa!”

Puoli tuntia myöhemmin istuin Impin luisevassa selässä – miten pieneltä se tuntui Olivian jälkeen! Tamma tarpoi eteenpäin lennokkaasti. Rauhoittelin sitä kädelläni; oli tarkoitus nauttia raittiista ilmasta, ei jyrätä eteenpäin. Sitä paitsi oma takalistoni ei välttämättä kestäisi Impin ompelukoneravia.

Hiljalleen alkoi hämärtää – oli se kaunis sininen hetki iltapäivän ja illan välissä. Metsä oli hiljainen ja tyyni, toisinaan jossain siritti lintu tai kahahti oksa. Imin itseeni raikasta pakkasilmaa ja mietin vatsanpohja väreillen tulevaa joulunaikaa. Tallitöitä lyhdynloisteessa, rekiretki Impillä, pitkä maastoratsastus Tipin kanssa... mitä kaikkea keksisimmekään joulunajalle!

05.07.2010 Ihana elämä!

Tästä ei elämä paranisi.

Aurinko kutitteli kasvoja, kevyt tuuli kiemurteli kiharoissa ja olo oli sanoinkuvaamattoman hieno. Olin mykistänyt vanhempani heräämällä kesälomani ensimmäisen kuukauden ajan kutakuinkin joka aamu jo seitsemän maissa – minä, joka koulupäivinä myöhästyin lähes poikkeuksetta koulubussista! Mokomat muinaisjäänteet eivät tajunneet, miten riemuissani olin eteeni avautuvasta kesästä. Saisin viettää sen omistautuen vain ja ainoastaan hevosille: suunnittelin jo suuria ja aioin todella viettää tallilla kaiken mahdollisen valveillaoloaikani. Ja luultavasti myös useamman yön; olihan Räyhiksen pihapiirissä asumiskelpoinen aitta. Tähän asti olinkin toteuttanut suunnitelmaani ansiokkaasti, skipannut sukuriennot ja kansanmusiikkifestivaalit ja keskittynyt hevosiin täydellä teholla. Ja tehoa, energiaahan minulla riitti...

Hassua, miten suviaikana ne tavalliset, kuolettavan tylsätkin työt tuntuivat mahdottoman mukavilta ja mieluisilta; nytkin puskin laitumille vettä maitokärryillä ja vähät välitin sormiin kehkeytyvistä rakoista. Lorautin maitotonkallisen nestettä Kaamoksen ja Iivarin tarhan suureen vesisankoon ja pysähdyin juttelemaan Kaamokselle, hevostilan ylpeydelle; ori kun tapansa mukaan jolkotteli oitis tervehtimään kaksijalkaisia. Iivu, tuo kullankallis hapannaamamme, tyytyi mulkoilemaan minua kauempaa. Kemiamme ruunan kanssa eivät aivan kohdanneet, mutta loman kunniaksi väläytin sille nopean hymyn. Ehkä vielä joskus, jonakin yhtä kauniina päivänä oppisin ymmärtämään Iivarin mielenliikkeitä. Sitä odotellessa siis – toistaiseksi pysyin putesta niin kaukana kuin mahdollista.

”Hoi sie!”
Hätkähdin Kaamoksen pääpuolesta kuullessani tutun, kestoärtyneen äänen. Käännähtäessäni kohtasinkin rakkaan isoisäni Rainerin kiukkuiset kasvot.
”Kerrohan sie miule miks helevetissä Kuamoksen piävehkeitten remmilöitä ol pitkin poikin tallija? Upouuvet perhana!”
Jaaha, papparainen oli taas keksinyt syyn raivostua. Tällä kertaa minä en kuitenkaan kokenut olevani asianosainen, joten vastasin tyynesti: ”Pappa kuule kun mä en tiedä, ei oo mun hevonen enkä mä ole sen suitsia erityisemmin käpälöinyt.”
”No nii tietynnii”, Räyhis ärähti, ”mutta sen mie vuan sanon jotta jos ne männöö pilalle teijän tyttölöijen räpellyksestä ni mie en helekutti uusija osta!”
”Ethän sä noitakaan maksanut, Keke ne hankki”, minulta lipsahti, vaikka papan kanssa olisikin ollut parempi olla aukomatta nassuaan. Mutta en voinut vastustaa kiusausta – Tiinaliisan isä, Keijohan, uutuuttaan hohtelevat suitset oli ostanut. Ihme kyllä Räyhis ei huomautuksestani erityisemmin provosoitunut, loi minuun vain tumman katseen ja lähti käpöttelemään kauemmas mutisten jotain huonokäytöksisistä ja kiittämättömistä nulikoista. Kulmat koholla lykkäsin maitokärryt tallinnurkalle ja jäin toviksi katselemaan laiduntavia hevosia.
Lämmintä oli päälle viisitoista astetta ja ilma muutenkin mitä ihanin, joten pitkä maastolenkki olisi poikaa. Olimme Tipin kanssa maastoilleet paljon Kaamoksella ja Iivarilla; Metkaa ei ollut koskaan ratsutettu (ja pappa oli sen meiltä ehdottomasti kieltänyt), Impiä treenattiin niin tiukasti etten tohtinut sen selkään istahtaa ja Olivia oli maastossa... noh, Olivia. Totta kai silläkin vedettiin viikossa pari maastoreissua, mutta juuri nyt en moista extremeurheilua kaipaisi. Olivia osasi olla todella hankala kentän aitojen ulkopuolella, se oli säikähtelevinään kaikkea ja sai hirmuisia hepulikohtauksia. Elättelin kuitenkin toivoa, että kesän aikana löytäisimme tamman kanssa yhteisen sävelen, tällä hetkellä kanssakäymisemme kun oli vielä haparoivaa ja hapuilevaa. Olivia oli kuitenkin hevonen, joka oli lumonnut minut täysin; olin todellakin valmis näkemään vaivaa sen eteen ja panostamaan suhteeseemme.

Ravistelin itseni ajatuksistani ja pujahdin tallin viileyteen. Kaupungissa olin käynyt hyvämaineisella ratsastuskoululla; hevosharrastustani olivat siellä sävyttäneet kymmenet ratsut, lukemattomat kävijät ja tiukka hierarkia. Oli ollut ihanaa sukeltaa aivan erilaiseen tallimaailmaan, rentoon ja leppoisaan, omannäköiseemme. Koin olevani maailman onnekkain tyttö saadessani olla osa hevostilaa, vaikka aina arki ei kovin sädehtivää ollutkaan. Nyt kaikki oli kuitenkin hyvin; kuulin ääntä satulahuoneesta ja istahdinkin siellä hevostensa varusteita kuuraavan Tipin seuraksi.
”Sä se jaksat olla aikaansaava lomallakin”, huoahdin katsellessani serkun tarkkaa työtä tämän jynssätessä Iivarin jalkasuojia. Tiinaliisa oli todella säntillinen, itseni täysi vastakohta. Tietenkin minäkin laitoin hevosteni hyvinvoinnin kaiken edelle, mutta painimme silti serkkulikan kanssa eri sarjassa. Kun Iivari oli keväällä loukannut takajalkansa, Tipi oli herännyt reilun kuukauden ajan joka arkiaamu ennen kuutta ehtiäkseen suihkuttamaan hevosensa jalan ennen kouluunlähtöä. Pakko myöntää, että minä todellisena antiaamuihmisenä olisin ehkä nakittanut homman Räyhikselle. Kyseinen tapaus oli jättänyt minuun lähtemättömän vaikutuksen.
”Hevosenomistajan arkeahan tää”, Tipi kommentoi rauhalliseen tyyliinsä. ”Pappa sai vaan kilarit, kun mie käymässä vessassa ja olin jättänä Kaamoksen suitset tohon levälleen.”
”Joo, jouduin uhriksi. Meneeks sulla vielä kauan? Aattelin että ois kiva käydä ridailemassa. Vaikka maastossa.” ”Ai taas? Justhan myö oltiin eilen”, naurahti Tiinaliisa. ”Miusta ois kiva männä kunnon koulupunnerrusta hiekkiksellä. Kajsa tulloo kuitenki parin viikon päästä käymään ja hävettää, jos myö ei olla edistytty poikien kanssa yhtään. Iivari nyt on muutenki niin rautakanki että se ruostuu hetkessä.”
Kajsa, tuttu ratsastuskoulunpitäjä, käväisi toisinaan ihastelemassa liinaharjojamme ja vetämässä meille erittäin vaativia valmennuksia. Tosin vanhempieni mukaan myös valmennusten maksaminen vaati ponnistelua...
Huoahdin raskaasti. ”Plääh, tylsää. Mutta totta turiset, pakko kai se on. Musta tuntuu ettei Kajsa riemastu kun näkee miten paljon me ollaan paneuduttu Olivian kanssa niihin istunta-apuihin viime aikoina.”
”Siun ja Olivian suurin ongelma on epävarmuus”, Tiinaliisa filosofoi. ”Se on semmonen heipsunkeikka, ja sie ku et ihe oo kartalla, ni toki se käyp vielä enemmän kierroksilla. Muistat vuan olla rentona ja tilanteen tasalla ni kyllä työ pärjäätte.”

Siirryimme tuumasta toimeen; Tiinaliisa oli nopsasti valmis ja niin lähdimme hakemaan ratsujamme koulittaviksi. Tipi lähti metsästämään Iivaria, minä suuntasin Oliviaa kohden.
Tyttökolmikkomme – Olga, Ilona ja Maire, kuten Räyhis tammoja kutsui – oli saanut olla kesänalun samalla isolla laitumella. Järjestely ei kuitenkaan ollut kovinkaan käytännöllinen, hevoset kun olivat aivan eri planeetalta. Olivia tykkäsi kaikista ja oli hyvin tunkeileva lähestymisyrityksissään, ja tiesin ettei Metkan pinna ei enää kauaa nuoremman tamman hölmöilyä kestäisi. Onneksi kaksikon taistoja oli tasoittamassa Impi, jolle nyt kelpasi ihan mikä vaan seura. Impi oli kuitenkin tarkalla treenikuurilla, ja siksi Räyhis pelkäsi jatkuvasti sen taittavan koipensa tarhaillessa. Riehakas ja railakas Olivia ei siis ollut ideaalisin kaveri myöskään Impille. Metka ja Impi tulivat yllättävän hyvin toimeen; yleensä nyreä Maire oli oudolla tavaa mieltynyt Impin tasaiseen temperamenttiin ja olimme pari kertaa bonganneet tammat rapsuttelemasta toisiaan. Ehkä mammoista kehkeytyisi hyvätkin ystävät.
Olivia-ressukka oli täten selvästi kolmas pyörä. Nytkin parka suunnisti luokseni heti ensimmäisestä kutsusta ja joutui vielä mennessään väistelemään Metkan uhkaavasti edessä jököttävää takalistoa. Otin tamman hellästi vastaan ja se painoi päänsä syliini alakuloisesti.
”Voi muru, eiks noi mummot ihan ymmärrä sua?”
Olivia pärskähti surkeana. Raukka.

Tallissa lempeä kohtaamisemme oli nopeasti unohtunut, kun Olga näytti sen rasittavan puolensa. Tamman käytöksessä ei ollut taaskaan mitään tolkkua, se liikehti levottomasti eikä ollut hetkeäkään paikallaan. Minä kimpaannuin tamman toilailusta ja komensin sitä pari kertaa ärhäkästikin, mistä hyvästä sain Tiinaliisalta pari pitkää katsetta. Se vähän ärsytti ja nolotti, välillä tuntui että serkku piti minua osaamattomana kaupunkilaispellenä. Epätodennäköistähän se oli, Tipi kun oli ystävällisimpiä tietämiäni ihmisiä, mutta silti. Vähän jurona huolsin Olivian loppuun täydessä hiljaisuudessa. TL oli kietonut kätensä Iivun kaulan ympärille ja rapsutteli ruunaa hiljaa sille jutellen. Mokomakin tekopyhä Iivari, viimeksi tänään se oli aamutallissa tatuoinut hampaanjälkensä ihooni salakavalasti takaapäin hyökäten.

”Mee sä vaan edellä, tän kanssa ei onnistu!” huikkasin Tiinaliisalle; seisoimme tallipihassa, Tipi jo tukevasti Iivarin selässä istuen, minä taiteillen jalkaani tanssahtelevan Olivian jalustimeen. Kenttänä käyttämällemme hiekkakuopalle oli matkaa vielä vajaa kilsa, ja matkasta tulisi epäilemättä mielenkiintoinen.
Viimein sain Olivian seisahtumaan sadasosasekunniksi, ja notkeana kuin näkkileipä nousin sen selkään. Aurinko lämmiti selkääni lähtiessämme kohti hiekkistä.

Reilun tunnin päästä Olivia oli huomattavasti sävyisämpi ratsastettava; tulomatkan se oli kiemurrellut ja hypähdellyt, mutta palatessamme tallille päin tamma kulki kaula pitkällä, rauhallisesti puhallellen. Hevonen kiilteli hiestä ja minun deodoranttini oli pettänyt aikapäiviä sitten. Lekottelin satulassa rentona ja hyväilin toisella kädelläni Olgan kosteaa kaulaa. Olin tyytyväinen herasilmään, vaikka alkutreenistä se olikin ollut jäykkä ja jännittynyt, erittäin hankala ratsastettava. Pikkuhiljaa, askel askeleelta olin kuitenkin saanut muovattua esiin pehmeyttä ja herkkyyttä. Olivia oli parhaimmillaan yksi parhaista ratsuista, jonka selässä olin koskaan istunut – ja olin sentään ratsastanut kaupungissa asuessani kansallisen tason puoliverisillä. Okei, ehkä muutkin tekijät (kuten se, että Olivia oli ikiomani ja aivan superhyperihana) vaikuttivat mielipiteeseeni, mutta ihan sama: Omistin unelmieni hevosen!
”Hei, teillähän män hyvin!” Tipi kääntyi hymyilemään minulle Iivarin selässä.
”Joo, ihan kivasti. Paljon on vielä parannettavaa mutta hyvällä tolalla tää on. Ja puhu sä vaan itsestäsi, Iivarihan ei enää edes jyrännyt laukkakahdeksikoissa!”
Tiinaliisa naurahti ja taputti ruunaansa mojovasti: ”No joo, kyllä mie oon jo vähän oppina hallihtemaan tätä kun se oikein innostuu, mutta kyllä myökii reeniä tarvitaan ja paljon. Kentässähän tää koulu on meijän heikoin lenkki.”

Oli jälleen helpottavaa sukeltaa vilpoisaan talliin. Olivia oli Virmavedellä ollessaan osoittautunut oikeaksi vesipedoksi, ja siksi päätin muiden hoitotoimenpiteiden ohessa hemmotella sitä litimärällä pesusienellä. Oli hauska katsella, miten yleensä hermostunut sipsuttaja rentoutui täysin ja pärski tyytyväisenä. Räpin ylimääräiset vedet pois hikiviilalla ja päästin Olgan takaisin mummeleiden sekaan. Metka näytti heti ärsyyntyvän läsipään ilmestyttyä sen näkökenttään, Impi taas tervehti nuorempaa ystävällisesti. Odotin, että Tipi sai oman ratsunsa takaisin ulkoilmaan, ja sitten lähdimme hakemaan Räyhiksen varastoista kylmää juotavaa.

Eipä aikaakaan, kun istuimme punaisen tuvan portailla venäläiset limsapullot käsissämme. Päivä alkoi kääntyä iltapäivään, pääskyspari Urpo ja Ursula tekivät uhkarohkeita syöksylaskuja ja kauempaa kantautui hevosten ääniä. Katselin Urpon lentoa hymyillen, tutut pääskyset olivat kesävierailleet tilalla ties kuinka monta vuotta perätysten. Urpo oli helposti tunnistettavissa puuttuvan silmänsä takia, ja niin olimme keksineet linnuille nimet.
”Olgalle pitäis saada kaveri”, totesin kokistani hörppien. ”Metka on jo kerran haukannut siitä melkein palasen pois, ei oo kovin turvallista touhua. Ja Olivia taas vois vahingossa teloa Impiä jos ne olis kahdestaan, nyt Metka vähän rajoittaa sen leikkejä.”
”Hei kuulehan blondi, meillä on tyhjiä karsinoita talli täynnä ja koko kesä eessä. Hommoot siis yhen elukan laumanjatkoks!” Tipi virnisti.
”Itse asiassa sitä mä oon vähän ajatellut...” myönsin leveästi hymyillen. ”Kakkosratsu ois jees. Ei kyllä mitään liian nuorta ja kuritonta, Oliviassa on ihan tarpeeks äksöniä.”
”Joo, ois ihanaa saada tallille uus heppa!” Tipi huoahti. ”Ootsie porukoilles puhuna mittään?”
”Jotain epämäärästä joo... tai sanoin mä sillon ku Olgaa hankittiin, että tää tuskin jää tähän. Tuskin ne mulle mitään miljoonaelukkaa hommaa mutta enpä mä mitään luksuskaakkia tarvikkaan.”
Jatkoimme jutustelua Virmaveden mahdollisesta tulevasta asukkaasta, ja mitä enemmän ajatuksia vaihdoimme, sitä enemmän innostuimme. Lopulta olimme jo maalanneet ideaalisen tulokkaan: noin 10-vuotiaan, likimain 160 cm korkean perusosaavan ratsun, jonka kanssa harrastaa ja ehkä jopa kisailla lähiseutujen koitoksissa.

Päiväunelmointimme keskeytyi, kun pihaan kaarsi tuttu sininen farmariauto.
”Aapo!” kiljaisimme yhteen ääneen; vanha ravikuningas oli tuttu näky Virmavedellä, valmensihan hän Impiä ja osin Metkaakin. Minä ja Tipi pidimme huumorintajuisesta ja välittömästä miekkosesta, ja pääsimme usein treeneihin mukaan. Aapon, savolaisittain Uapon asiantuntevaa työskentelyä oli mielenkiintoista katsella ja olimmekin oppineet häneltä paljon.
Aapo astahti ulos kolhiintuneesta kaarastaan ja oli kumartavinaan meille lippalakkiaan nostaen. ”Päivee neitokaiset. Missäs meiän kultakavio on?”
”Laitsalla”, vastasimme yhdestä suusta. ”Mitä sä meinaat tehdä sen kanssa tänään?”
”Uattelin ku on näin kuuma ja kesänen päivä, ni voitas käyvä uittamassa jos työ tyttölöiset lähettä mukkaan.” Aapo virnisti lauseensa päälle, jos-sana oli aika turha. Minä ja Tipi molemmat innostuimme niin, että pomppasimme sijoiltamme:
”JOO! Me lähetään!”
Ja niin suuntasimme Tiinaliisan kanssa kylki kyljessä kohti laidunta, kiherrellen ja toisiamme tuuppien. Aurinko nauroi meille taivaalta ja jo aamulla minut vallannut tunne sai vahvistusta: tästä ei elämä totisestikaan parantuisi!