Virmalan tienoo

Kirkkaan, kuulaan Virmaveden rannalla eleleee omalla railakkaalla tavallaan karjalainen Suonikon suku. Erilaisia, raikkaita persoonia yhdistää yksi asia: suuri, ajaton rakkaus hevoseen, ja aivan erityisesti suomenhevoseen.

Karjalan ja Savon välimaastossa ympäristö tallinpidolle onkin ihanteellinen. Kaunis, monimuotoinen luonto sulkee hevostilan hellään syleilyynsä. Avarat niityt vaihtuvat hetkessä synkeään kuusikkoon, ja peikkometsä muuntuu satumaiseksi nuoreksi koivikoksi silmänräpäyksessä. Mäntymetsikön suojissa kohoavat jylhät kalliot, ja laineet liplattelevat lempeästi rantakiviä vasten Virmaveden äärellä. Luonnosta voimaa ammentavat ihmisten lisäksi myös hevoset: ne eivät ehdi kyllästyä kaviouran kiertämiseen, vaan saavat nauttia kiemurtelevista maanteistä ja yllätyksellisistä metsäpoluista; talvisin tarvotaan umpihangessa ja kirmaillaan järvenjäällä.

Maantieteellisesti Virmaveden hevostila sijaitsee pienessä mutta pirtsakassa Virmalan kylässä. Kylää halkovan asfalttitien ja kylän vaatimattoman keskustan läpi pujottelevan kanavan varrelle mahtuu kaikenlaista: on piskuinen elintarvikepuoti, venevuokraamo ja kyläkoulukin. Ennen kaikkea Virmalan kylässä asuu vahvoja persoonallisuuksia, jotka värjäävät harmaimmankin päivän. Kaikki tuntevat toisensa, eikä sanoja yksityisyys tai kotirauha tunneta; vierailijoita saattaa piipahtaa minä vuorokaudenaikana tahansa. Kahvin ja karjalanpiirakoiden ääressä vaihdetaan kuulumisten lisäksi uusimmat juorut. Niitä riittää etenkin kesäaikaan, kun kylän tiivis yhteisö saa piristettä mökkiläisten muodossa.
Kaikille tämäntapainen elämäntyyli ei sopisi - muualta tuleville karjalaisten eläväinen luonteenlaatu ja tietty hyväntahtoinen röyhkeys aiheuttaisi epäilemättä kulttuurishokin. Hevostilan poppoolle tällainen elämänmeno on kuitenkin verissä. Virmalalaisille heppatalli on ylpeys ja sitä muistetaan mainostaa kyläkaupan hyllyillä: "Ootsie kuullunna tuosta meijjän hevostilasta? Käykeehän porukalla kahtomassa, ee ne pistä pahakseen ensinkään..."
Kyläläiset ovat tärkeä tuki ja turva, kun tarvitaan talkooapua tai tallityövoimaa - tai vaikka saunakaljaseuraa. Virmalan kylä kätkee sisälleen ehtymätöntä voimaa!

Tilakierros

Hevostila sijaitsee kivenheiton päässä Virmaveden rannasta. Puitteet tallinpidolle ovat tunnelmalliset ja mallikkaat, ja kuten tavallista, tallirakennus on remontoitu vanhasta navetasta. Lämminhenkisen tallin lisäksi pihapiiriin kuuluu punainen asuinrakennus, iloisen keltainen aitta ja hieman ruskeasävyinen katos. Hevostilan ohi kurvaavan maantien toisella puolella nököttää kivinen hökkelö, joka toimii sekalaisena säilytystilana ja jonka vanha kaivo on vielä aktiivikäytössä.

Virmiksen tallitilat eivät ehkä ole huisit modernit, ja monta puuhaa on hoidettava hartiavoimin, kun vaikkapa vesiputki reistailee taas kerran tai kattolamput ovat jälleen palaneet. Rakennus on kuitenkin kodikas ja sopivan leppoisa talliväen mieleen: ehkä jokunen ovi tai ikkuna on hieman rempallaan, mutta toimensa talli täyttää moitteettomasti. 10 tilavaa, valoisaa karsinaa purukuivikkeineen takaavat hevosille miellyttävät talliolot. Leveän betonikäytävän varrelta voi löytää myös satulahuoneen ja vesipisteen. Nitiseviä portaita pitkin kivutaan tallivintille, josta löytyy heinien lisäksi muistoja menneisyydestä ja arkipäivän tarvetavaraa matonkutimista valokuva-albumeihin. Vintillä säilytetään myös vielä käyttökelpoista rekeä ja muuta ikivanhaa, nostalgista heppakamaa. Hevosten tuotokset kipataan lantalaan, tallin toiseen päätyyn.

Kaksikerroksinen aitta on oiva paikka majoittaa kesävieraat: aitan yläkerrassa on kaksi kotoisaa huonetta heleine verhoineen ja räsymattoineen. Aitan alakerran kahteen huoneeseen on ahdettu ties minkälaista esineistöä, josta ei raaski luopuakaan. Voisihan sitä yhtäkkiä tarvita vaikkapa rikkinäistä vinyylilevysoitinta tai 10 vuotta vanhoja joulukortteja.
Tallia vastapäätä olevassa katoksessa säilytetään puruja, lannanluontitarvikkeita ja hiittikärryjä, ja se toimii myös autotallina tilan isännän koppero-Corsalle, vm. kivikausi. Harmaa, rähjäisen näköinen kivirakennus tallin takaosaa vastapäätä, toisella puolen tietä hämää vaatimattomalla ulkonäöllään, mutta rötiskän sisältä löytyvä kaivo on tilalle elintärkeä silloin, kun tallin vesijärjestelmä tökkii.

Hevoset viettävät suurimman osan aikaansa ulkona isoissa, puuaidoin aidatuissa tarhoissaan. Kesäisin käytössä ovat myös lähimmältä naapurilta vuokrattavat pellot, joille myös ulkopuolisten on mahdollista tuoda kesäksi hevonen tai pari.
Muutaman minuutin kävelymatkan päässä, aivan Virmaveden rannassa, on suvun komea kesämökki rantasaunoineen. Hevosia ei uiteta omassa rannassa, vaan noin puolen kilometrin päässä pienessä poukamassa.

Omaa ratsastuskenttää hevostilalla ei ole - eikä todennäköisesti tulekaan. Kentän sijaisena toimii noin kilometrin päässä aukeava hiekkakuoppa, joka toimittaa kentän virkaa erinomaisesti. Onpa hiekkikselle nikkaroitu pienimuotoinen estekalustokin. Huonolla säällä hevostilan tytöillä ei ole maneesia, jonne paeta koiranilmaa; niinpä ei auta muu kuin pujahtaa metsän suojaisaan siimekseen. Virmalan kylän maastot ovat monipuolisia vaelluskohteita.

Virmalan kylän ravirata sijaitsee viiden kilometrin päässä, eikä se ole varsinaisessa yhteydessä Virmaveden hevostilaan. Ravirata on kuitenkin tilalaisten suhteellisen vapaassa käytössä ja siellä voidaan treenata hyvin niin juoksija- kuin työhevosiakin.

Tilan väki

Virmaveden hevostilan arjessa ovat vahvasti läsnä koko suuri Suonikon suku ja Virmalan kylän vilkasliikkeinen väki, mutta arkea pyöritetään pääosin kolmen hengen voimin: isoisä ja kaksi lastenlasta hoitavat hevoset, tilukset ja toiminnan.

RAINER "RÄYHIS" SUONIKKO

"Helevetin vatipiät! Tekis mieli laittaa leivän piälle koko sakki!" Tallista kuuluu kiukkuista kivahtelua ja epäselvää, äkäistä mutinaa. Kirosanoilla höystettyjen manauksien ilmoillepäästelijäksi paljastuu yllättäen hintelä, harmittoman näköinen papparainen. Ulkonäön ei kannata antaa hämätä, sillä tässä ukissa on ytyä!
Seitsemääkymppiä uhkaavasti lähestyvä Rainer, tuttavallisemmin Räyhä tai Räyhis, on temperamenttinen ikinuori. Räyhis omaa jyrkät mielipiteet kaikkeen aina maahanmuuttopolitiikasta Alkon aukioloaikoihin, eikä ole näitä kannanottoja päräytellessään erityisen hienotunteinen. Herkkähipiäisimmät kanssaihmiset itkevät itsensä uneen Räyhiksen sanottua muutaman valitun sanan. Jäätyään leskeksi muutama vuosi takaperin Rainer päätti toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa omasta hevostilasta, ja vaikka siltä ei aina näytä, ovat kopukat papparaiselle elämän suola (tai konjakki, joka on ukon toinen intohimo). Viisi lasta Auli-vaimonsa kanssa kasvattanut pappa on tätä nykyä isoisä oikealle laumalle mukuloita. Räyhis on hieman koominen hahmo tinkimättömine ajatuksineen ja tolkuttoman jääräpäisyytensä kera, mutta toisaalta huumorikkaassa ukkelissa on myös vastustamatonta sympaattisuutta ja aitoa, karjalaista räväkkyyttä.
»Räyhiksen päiväkirja

TIINALIISA "TIPI" TATTARI

Goottivivahteinen, ajoittain hieman raskasmielinen Tiinaliisa, 17, on hevostilan porukasta ehdottomasti pitkäpinnaisin: isänsä puolelta hän on saanut geeneihinsä vakautta ja tyyneyttä, Suonikon perheen tulisuutta tasoittamaan. Tipin tasainen luonne on omiaan säntilliseen kouluratsastukseen, mutta löytyypä tytöstä vauhtia myös kenttäpuolelle. Lukion toista luokkaa käyvä Tipi on hiukan ujo, mikä tulkitaan usein virheellisesti ylpeydeksi. Tosiasiassa Tiinaliisa on kuitenkin reilu ja lojaali, ja hevosten kanssa taitava. Heppaharrastus on verissä molemmilta vanhemmilta: Tipin isä on innokas ravimies, ja ohjastaakin perheen yhteistä Metkaa. Omanaan Tipillä on kaksi komeaa suomenhevosta. Kaamo-orhilla hän kilpailee koulussa ja työhevoskisoissa, Iivarin painotus on kenttäpuolella. Persoonana Tiinaliisa on aluksi hieman etäinen ja hitaasti lämpiävää sorttia, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen tapaus. Virmalan kylän keskustan suunnalla asustava tyttö kuluttaa vapaa-aikaansa myös kitaraa rämpytellen, ja saattaapa tallikäytävällä kaikua joskus tytön sulokasta lauluakin...
»Tipin päiväkirja

JOSEFIINA "JOSSU" SUONIKKO

16-vuotias Josefiina on ihminen, josta joko tykkää tai ei tykkää: ylienerginen, koko ajan äänessä oleva pellavapää jakaa mielipiteet varmasti. Noin ylimalkaan tyttö tulee kyllä toimeen mutkikkaimpienkin persoonien kanssa - yllätys, kun isoisänä on Rainer Suonikko - ja on mukana kaikessa mahdollisessa kuntonyrkkeilystä keramiikkakerhoon. Hevoset ovat kuitenkin se suurin rakkaus, ja tällä hetkellä Jossu on kahden nuoren tamman, kuvankauniin Olivian ja hyväntuulisen Ulpun, onnellinen omistaja. Impi-ravuri taas on pilkottu "osakkeisiin" Suonikon suvun kesken, silti Josefiinan perheellä on suurin omistusosa. Jossu kiihtyy hetkessä nollasta sataan ja on välillä varsinainen draamakuningatar, mutta onneksi Karjalassa on jo totuttu tytön oikkuihin.
Jossu asui 14-vuotiaaksi Etelä-Suomessa, kunnes perheen isän, Räyhiksen pojan, veri alkoi vetää takaisin Karjalaan. Nyt Josefiina asuu alle kilsan päässä hevostilalta, ja sovittelee aikatauluaan vaihtelevalla menestyksellä koulun, lukuisten harrastustensa ja niistä tärkeimmän, hevosten välillä.
»Jossun päiväkirja

MUUT HENKILÖT

Keijo Tattari on Tiinaliisan isä, huumorintajuinen ja rauhallinen hevosmies, joka verestelee vanhoja ohjastajataitojaan keikkumalla Metkan kisakärryillä.
Aapo Lehvikäinen, monet kuninkuusravit ja suurkisat kiertänyt entinen ammattiohjastaja ja -valmentaja viettää nyt prameita eläkepäiviä Virmalan läheisyydessä, ja toimii hevostilan juoksijoiden valmentajana.
Kajsa Muurari pyörittää ratsastuskoulua reilun sadan kilometrin päässä Virmaveden hevostilasta, ja käy silloin tällöin vetämässä tytöille tiukkoja valmennuksia.
Sakari Ahola on vasta työssään aloittanut, nuori ja hyväntuulinen eläinlääkäri, jota Tipi ja Jossu soittelevat käymään milloin missäkin asiassa - vaikka suurin syy miehen viehätysvoimaan taitaa olla lekurintaitojen sijaan tämän hurmaava hymy.

Historiaa

Rainer Suonikon juuret ovat Laatokan-Karjalassa, tarkemmin sijoitettuna Suojärvellä. Jatkosodan jaloista Pohjanmaalle evakkoon paennut perhe jätti Karjalaan pientilansa ja sydämensä. Tuskaa lisäsi se, että perheen pää, Eelis joutui rintamalle hevosmieheksi Polle-suomenhevonen mukanaan.
Sotavuodet olivat tuskaa ja työtä, mutta kun taisto ja tulitus viimein lakkasi, lähtivät Suonikot takaisin itärajan tuntumaan. Uusi kotitila löytyi Kainuun kankailta.

Rainer oli kuusilapsisen perheen nuorimmainen ja sai elää huoletonta lapsuutta iltatähtenä. Polle-hevosesta tuli pojan sydänystävä: Vaikka sodan arvet paistoivat läpi Pollen lempeästä katseesta, sen tasainen, tyyni luonne ja jyhkeä olemus takasivat turvalliset puitteet opetella hevosmiestaitojen alkeita.

Kun tuli Rainerin aika koittaa omia siipiään suuressa maailmassa, sai hän kotoa mukaansa hyvät neuvot: "Jos siula ei muutoin onneva mualimasta löyvy, hommoo ihelles hevonen - se on kaverj joka ee hylykee!" Tätä ohjetta nuorimies yrittikin parhaansa mukaan noudattaa. Mieluisa morsmaikku taasen löytyi naapuritalosta; näiden sukulaistyttö Aulikki oli tullut vierailemaan tädillään, ja lempi leiskahti väkevästi. Eikä Rainerin auttanut kuin jättää taakseen Kainuun maisemat ja lähteä mielitiettynsä synnyinsijoille, Virmavedelle.

Elämä hymyili, "olj kaanis vaimo ja punanen tupa". Aulikki ja Rainer asettuivat asumaan rappeutuneelle sukutilalle, jonka he kunnostivat mukavaksi pirtiksi. Leivän toivat pöytään maanviljely ja lypsykarja. Hevonenkin hommattiin, ja kohta odotettiin ensimmäistä lasta.

Niin kuluivat vuodet. Ajan myötä peltohehtaarien lukumäärä kasvoi, työhevoset vaihtuivat traktoreihin ja lehmät laitettiin autoon. Maailman meno muuttui, ja hevosista tuli työtovereiden sijaan harrastus; raviurheilu alkoi kiinnostaa ja vanha navetta asutettiin kuumaverisillä suomalaisjuoksijoilla. Itärajan takaa tuotuja kenokaulaisia lämminverisiä Rainer ei talliinsa huolinut, mitä sitä ulkolaiseen vaihtamaan kun omakin kelpasi. Parhaimpina aikoina tallissa majaili kokonaiset 10 suomenhevosta - kaikki siniverisiä juoksijoita. Oli Poppeli, suuri ja lempeä tammamamma; Kapu, vaikealuontoinen ja sisukas orhi; Tosi-Tyttö, kylän penskojen ratsuksi päätynyt laiskimus ja monta muuta unohtumatonta hevospersoonaa.
Elämässä kohisi ja tapahtui; hevoset loistivat iltaraveissa, lapset lähtivät omille teilleen, Aulikki sairastui syöpään ja hevosmäärää vähennettiin roimasti vaimon sairauden vuoksi. Vuonna 2006 Aulikki ei enää jaksanut taistella vaan nukkui ikiuneen.

Rainer ei toimettomaksi jäänyt, vaikka elämänkumppanin menehtyminen suurta surua ja tuskaa tuottikin. Tallia asuttivat Kaamos ja Metka; ne oli ostettu varsaiässä vävy-Keijon kanssa, myöhemmin komppanjaan liittyi myös Tiinaliisan Iivari-ratsu. Kolmen hevosen kanssa eläminen ei vastannut hevostilan kulta-aikojen loistoa ja Rainerin haaveissa siinsivät unelmat kokonaisesta tallillisesta kotimaisia liinaharjoja. Vuoden 2010 tämä salainen haavekuva oli jo paljon lähempänä, kun Rainerin poika Risto palasi perheineen takaisin synnyinseuduilleen. Keijon ja Riston tyttäret, hevosiin hurahtaneet Tiinaliisa ja Josefiina päättivät innosta puhkuen palauttaa hevostilan takaisin entiseen loistoonsa, ja tässä sitä nyt ollaan!