Räyhiksen päiväkirja

Happamanoloisen papparaisen piinkovan ulkokuoren alla sykkii ehkä silti lämmin sydän - niin tämä päiväkirja paljastaa.

28.02.2011 Helmikuisia kuulumisia hevostilalta

Tätä Rainer kutsui talveksi. Mies kiskoi tyytyväisenä päähänsä karvalakin ja astui ulos miinus kolmeenkymmeneen asteeseen. Vuosikaudet palvelleen pilkkihaalarin läpi ei pakkanen päässyt puremaan. Rainer ei käsittänyt, miksi talvesta järkytyttiin joka samperin vuosi. Suomessahan tässä oltiin, perkules. Mutta eivätpä omanneet piiruakaan maalaisjärkeä nämä nykyajan pisnesmiehet ja pörssimeklarit, nuorisosta puhumattakaan. Ihan verenpainetta nostatti katsella iltauutisissa, miten kaiken maailman kettutytöt ja kasvissyöjät (molemmat Räyhiksen halventavia nimityksiä nuorisolle) töpsyttelivät pääkaupungin lumituiskussa korkokengissä ja piukeissa farmarihousuissa. Kyllä ei ollut järkihommaa se. Rainer ei käsittänyt, miksi vanhemmat eivät vaatettaneet itseään saatika jälkikasvuaan asianmukaisesti. Ei, etelään piti lentää prameasti talvilomalle pakoon palelemista ja kotimaassa kulkea pikkuhameissa ja päähineissä. Kyllä ei perhana ollut ymmärrettävissä se sellainen.

Mutta totisesti, Rainer ei palellut. Eikä ollut palellut vuosikymmeniin. Joskus kyllä oli, kun vaatteita ei tahtonut olla riittävästi. Nyt saattoi vanhus istua tuntikausia pilkillä Virmaveden jäällä, eikä muuten hytissyt. Selkää saattoi kivistää, mutta sitä se vanhus teetti. Ei tullut yksin, ei. Vaikka järjenjuoksu Rainerilla oli kirkasta kuin nuoruusvuosina, ellei ensiluokkaisempaakin.

Hevosille piti tietysti tehdä myönnytyksiä tällaisissa olosuhteissa. Mutta kyllä ei ollut hevoshommassakaan samanlaista järkeä kuin Rainerin nuoruudessa. Sen todisti näky, jota ukko katseli tallinnurkalta sätkää käärien. (Kovasti motkottivat sauhuttelusta miniät ja tyttäret, mutta tässä iässä sai polttaa vaikka setelitukkoja, perskules.) Siellä ne seisoivat heinää kyltymättömästi jauhaen - puettuina ja paateroituina kuin pikkulapset. Loimitus oli kyllä asiallista, ei Rainer sitä moittinut, vaikka katuikin, että oli antanut teinilikkojen valita viltit. Tietystikään ne eivät olleet valikoineet mitään yksinkertaista ja pröystäilemätöntä, vaan hävettäviä värejä ja kuviointeja. Oli pinkkiä ja miksikä peipipluuksi ne sitä imeläistä sinistä kutsuivat. Sydämiäkin. Kyllä nolotti aikuista miestä kuskata raveissa Impiä, jolla oli sydänkuvioinen peitto päällä.
Enemmän Raineria kummastutti kuitenkin se, mitä oli Impin loimen alla. No, ei mitään. Paljasta nahkaa. Se oli Rainerista ennenkuulumatonta ja kauan hän olikin sitä vastaan mesonnut, puhissut jälkikäteenkin. Mutta ei auttanut. Tehty mikä tehty, ajeltu kaljuksi hyvä hevonen. Noh, olihan Rainerin myönnettävä, että syyt, joita kaikkitietävät ponitytöt (Tiinaliisa ja Josefiina) olivat luetelleet, olivat sinällään järkeenkäypiä. Impi juoksi kuitenkin aktiivisesti ja paksun karvan vuoksi se olisi vilustunut helposti, kun oli muutenkin sairastelevaa sorttia. Silti, jotenkin riistetyn näköinen se oli, kalju koni. Ja hirveä työ aina laittaa oikea määrä kangasta päälle. Ettei huippu-urheilijalla ollut kuuma eikä kylmä.
Muut hevoset oli, Luojan kiitos, jätetty ajelematta. Ratsut Iivari, Kaamos ja Olivia siksi, että tytöt ratsastelivat ulkosalla. Pihla ei karvanpoistoja kaivannut, kuten ei myöskään varsa. Tai no, eihän se oikeastaan enää varsa ollut, Synkkishän kääntyi kaksivuotiaaksi. Mutta varsaksi Rainer sitä kutsui, ja tunsi ylpeyttä katsellessaan vallattoman oripojan venkoilua aitauksessa. Oman hevostilan oma kasvatti, ja vielä komea suomenhevonen. Olihan sitä näyttelyissäkin käytetty, palkittukin, kovasti kehuttu. Että tästähän voisi tulla oikein jalostusorhi. Täysi tolvanahan varsa oli käytökseltään, uhitteleva ja uppiniskainen. Mutta ei Rainer niin vaivainen ollut, etteikö olisi saanut yhtä orivarsaa kuriin. Tytötkin sille jotenkuten pärjäsivät. Tapakasvatusta kuitenkin kaivattiin. Ajo-opetus oli jo aloitettu.

Kaiken kaikkiaan hevostilan asiat olivat melkoisen mallikkaasti. Varsa varttui, ehkä viisastuikin hissukseen. Iivarista ja Oliviasta aiheutui Rainerille vain päänvaivaa, siinä kaksi kirottua kolhopäätä, mutta kaipa Tiinaliisa ja Josefiina kaipasivat tuollaisia omia pullaponeja. Kaamos ja Pihla edustivat kunniakkaasti työhevosperinnettä, Metka juoksi – no, ei ehkä hyvin, mutta nykyään sentään ravasi laukan sijaan. Ja Impi taas... Siinä oli kyllä hevostilan helmi. Tamma oli juossut erinomaisesti ja sen ennätys oli jo niin kova, että läsipään nimi alkoi olla useamman huulilla ja raviselostajien erityisen mielenkiinnon kohteena. Varsojakin oli kyselty... Impillä alkoi toden totta olla jalostusarvoakin. Sekös Rainerin mieltä ilahdutti suunnattomasti, hieno kopukkahan se oli. Ja ennen kaikkea mielihyvää tuotti miettiä, millaisesta kiertolaisesta tähtijuoksija oli leivottu. Kyllä sai olla ylpeä ja vähän kerskaillakin. Kohta tamma saisi jäädä ainakin toistaiseksi lomalle ja siirtyä pullauttelemaan lupaavia ravivarsoja, jotka toivon mukaan menisivät kuin kuumille kiville – ehkä niistä joku jätettäisiin kotiinkin kasvamaan.

Rainer tumppasi savukkeen ja lähti harppomaan läpi pihan. Aurinko kurkisteli pilviverhon takaa, tallipiha kylpi valossa. Kevät ei ollut kaukana. Rainer hymyili itsekseen tyytyväisenä.